Se saa olon tyyntymään ja asiat asettumaan oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Siellä tuntuu, kuin olisi osa kaikkea; siihen ei voi koskaan kyllästyä. Sen tuoma hyvä olo on tarpeeksi vahva ylittämään masennuksen, yksinäisyyden tunteet ja vihan ja riitaisuuden tunteet.
Luonto.
Se on aina ollut minun paikkani. Lapsena katsoin vanhempieni kanssa tuhottoman paljon luonto-ohjelmia, pelastin sisiliskoja ja vietin aikaani eläinten ja luonnon maailmassa antaumuksella. Asiat eivät ole muuttuneet paljon.
Se, mitä luonto voi yhden kävelyretken aikana antaa, on aivan toisesta maailmasta kuin kuntosalilla rehkiminen. Kuntosalit eivät ole minua varten; kiinnitän tahtomattani liikaa huomiota niiden keinotekoisuuteen ja pakotettuun olemukseen.
Joulun pyhien aikaan ulkoilin joka päivä vähintään tunnin. Sen lisäksi aamuni on kuluneiden viikkojen aikana alkanut monesti joogalla - joko pitkällä harjoituksella tai pelkästään aurinkotervehdyksellä sen mukaan, miltä on tuntunut. Olen seurannut täysin vaistojani liikkumisen ja harjoitteluiden suhteen; sen seurauksena olen tuntenut hurjan voimakasta hyvää oloa, läsnäoloa ja tyytyväisyyttä.
Viikon ajan nurkan takana kurkistellut - ja viime yönä iskenyt - vatsatauti ei ole, yllättäen, sallinut huomion kiinnittämistä ruokavalioon. Vuosi on alkanut Paulo Coelhon Rohkeus- kalenterin tarjoamilla viisauksilla, eilisellä Uusikuun katsastamisreissulla teatterissa kaveriporukalla (ja sen jälkeen Slummien Miljonääri - vau!), täydenkuun alla vaeltamisella ja piikkimattoon tutustumisella. Ei huono sekään.
Nyt kuitenkin palaan viltin alle lukemaan Diana Gabaldonia. Jatkamisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti