Eciran pohtiessa ekologisuutta minä pelkään sortuvani ja rikkovani itselleni tehdyn lupauksen. Pelkään niin paljon, että viime yönä näin jopa unta siitä. Tarjolla oli ollut suklaata eräänlaisessa korissa - vähän samantapaisessa missä vanhempani pitävät namusia olohuoneen pöydällä - ja ennen kuin huomasinkaan, olin ottanut palasen ja syönyt sen.
Se syyllisyyden tuska, mikä siitä seurasi, oli jotain järkyttävää. Yritin hokea itselleni, että yksi pala ei merkitse yhtään mitään, kunhan tämän jälkeen en hairahtuisi enää - mutta mikään ei auttanut. Olin sydänjuuriani myöten pettynyt itseeni ja toivoin, että voisin painaa "undo" - nappulaa.
En ole hetkeen ollut yhtä huojentunut tajutessani, että se kaikki oli vain unta.
Aamulenkille raahautuminen on ollut joka aamu suuren motivoimispuheen takana, sillä Savossa on koko joulun ajan paukkuneet kovat pakkaset. Niin myös tänään, mutta seuratessani iloista koiraa ja aamun hiljalleen valjetessa ympärilläni kiitin itseäni jälleen hyvin tehdystä työstä. Kyllä tästä vielä rutiini tulee.
Ihan niinkuin jokailtaisesta vatsalihastreeneistä, joita olen vetänyt.
Tänäänkin tulen laskeutumaan lattialle lihasharjoitusmielessä, vaikka tuntuukin ettei se olisi välttämätöntä. Jätin nimittäin Savon taakseni tänään palaten Korpilahdelle, mikä merkitsi painavien ja lukuisten matkatavaroiden kantamista. Raahattuani kaikki linja-autoasemalta kämpille olin hiestä aivan märkänä. Kaiken lisäksi lihakset ovat vielä edellispäivän suomipop-jumpasta kipeänä ja kaupassakin kävin kilon painot nilkkoihin kiedottuina, mikä nosti kivasti sykettä.
Lattia kutsuu silti, ja aamulla lenkkeilemään. Kesällä kiitän.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti