Koin elämäni parhaan jumpan perjantaina, enkä yhtään liioittele.
Aikaisemmat jumppani olen kokenut Juankoskella, kansalaisopiston kursseilla. Vaikka niitä on aina vetänyt ammattitaitoinen vetäjä, ei fiilis koskaan ole noussut korkealle. Olen ollut siellä vain sen tekemisen takia, liikkumisen takia. Sinne osallistunut jumppaporukka on yleensä ollut minua vanhempaa, tai jos vaikka olisikin ollut nuortenryhmä, minä en ole koskaan päässyt mukaan porukkaan henkisesti. Olen siellä ollut aina kirjaimellisesti yksin (paitsi sen yhden kerran, kun kokeiltiin siskon kanssa aerobicia). Yksinolemiseeni olen varmasti vaikuttanut itse omalla ujoudellani ja pelollani, mikä johtui koulukiusattuna olemisesta.
Yhtälailla itse jumpat ovat olleet erilaisia - siis ne tehdyt liikkeet. Niihin yleensä kuului askelsarjoja, joissa minulla meni aina hetki oppia - minkä takia jumpista jäi helposti hieman epämääräinen olo. Eikä hikikään virrannut, kun oli välillä pakko pysähtyä saadakseen taas homman juonesta kiinni. Jotenkin en ole ikinä ollut niin hyvä motorisesti, että pystyisin tuosta noin vaan tekemään samalla tavalla kuin toinen mallia näyttämällä edessäni.
Niinpä perjantain keppijumppa oli mitä mainioin. Luokkatoverini Laura piti minulle ja toiselle koulukaverilleni jumpan, jossa monimutkaisin askelsarja oli kaksi sivulleviereen - askelta peräkkäin samaan suuntaan. Ja hiki tuli - en varmaan koskaan aikaisemmin ole hikoillut jumpassa noin (aikaisemmin ujoutenikin osin esti hikoilemisen - en yksinkertaisesti halunnut näyttää olevani huonompi kuin muut)!
Ja se, että sain hihittää. Kommentoida. Nauraa.
Olla yhdessä sen pienen tiimin kanssa.
Tuntea kuuluvansa ryhmään.
- Se kaikki oli minulle niin tärkeää.
Enkä koskaan aikaisemmin jumpan jälkeen ole tuntenut oloani niin hyväksi. Vapautuneeksi, energiseksi.
En malta odottaa seuraavaa kertaa!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti