15. päivä, lepopäivä.

Kuntokuuri on pitänyt - tähän päivään asti. Olin yllättynyt kuinka helppoa loppupeleissä pienen kangertelun jälkeen oli mennä ulos haistelemaan raikasta aamuilmaa tietäen, että suurin osa koulukavereista on vielä unten mailla. Aamupalalla olikin sitten jo mukava tunne siitä, että oli saanut jotain aikaan, mikä sitten motivoi seuraavana aamuna nousemaan sängystä.

Miksi tänään "epäonnistuin"?

Herättyäni oloni oli kurja. Päätäni särki, heikotti ja muutenkin olo oli melkein vastaava kuin krapulassa - hieman sumuinen ja epämääräinen. Vaikka eilen oli syntymäpäiväni, en sallinut itselleni mitään poikkeuksia niin karkin kuin alkoholinkaan muodossa, joten ololle ei sinällään ollut mitään myrkytystilaan viittaavaa selitystä. Edellisenä iltana olimme kämppiksen kanssa käyneet salilla, mutta nesteytyksestä omasta mielestäni olin huolehtinut tarpeeksi. Eikä minua janottanutkaan, mutta laitoin itseni juomaan vettä aamutoimien ohella. Lenkille en itseäni pakottanut, sillä jo ajatuksena se tuntui kovin vastenmieliseltä.

Sielunsiskoni Eciran tämänpäiväiset ajatukset sekä yllättivät että huojensivat mieltäni. Mielemme olivat jälleen pohtineet samoja asioita yhtä aikaa tahoillamme, ja sanoillaan hän onnistui helpottamaan osin jopa synnintuskaista mieltäni - joskus pelkästään oma ääni ei riitä vakuuttamaan itseä. Allekirjoitan täysin väitteen, että omaa kehoa on kuunneltava. Tänä aamuna vartaloni oli sitä mieltä, että se ansaitsi lepoa. Sitä se myös sai. Illemmalla suon sille pienen venyttelyjumpan, joka varmaan virkistää mieltä ja palauttaa kehoa. Onhan sitä tällä viikolla tullutkin ahkeroitua jo kovasti.